← Takaisin blogilistaukseen

Kuljeta, kustanna ja kannusta.

Tuleeko meidän lapsesta isona sohvaperuna vai aktiivinen sporttailija?

Tänä päivänä useampi vanhempi  saattaa sitä miettiä – kännykkää niska nyrjällään tapittavaa jälkikasvuaan huolestuneena silmäillen.

Urheilijan identiteetin rakentuminen alkaakin jo lapsuusiässä.  Nopeasti muuttunutta arjen digitalisoitumista on mietitty huolestuneena myös urheiluseuroissa. Arkiliikunnan dramaattinen väheneminen näkyy ja tuntuu monessa lajissa käytännön tasolla. Jos peruskunnon pohja vielä 10-15 vuotta sitten rakennettiin muualla kuin ohjatuissa seuran treeneissä, aikaa voitiin käyttää kehittävämpään harjoitteluun itse lajiharjoituksissa. Tänä päivänä monella liikunta saattaa olla koulun ja harrastusten ohjattujen tuntien lisäksi ainoastaan peukalojumppaa pelikonsolilla tai mielikuvaharjoittelua videoita katsoen. Niistä molemmista toki hyötyjä löytyy, mutta peruskuntoa niillä ei ikävä kyllä rakenneta eikä ylläpidetä. Matalatehoista, palauttavaa harjoittelua pitäisi olla keskimäärin 80% kaikesta liikkumisesta, ja loput 20% kehittävää, kovatehoisempaa treeniä. Miten seuroissa tätä voidaan enää noudattaa, jos palauttavaa, arjen tuomaa liikettä ei enää tule? Pitäisikö ohjatut tunnit olla pääosin höntsää? Mitä tapahtuu huippu-urheilulle? Se on selvä, että jyvät tulevat erottumaan akanoista tulevaisuudessa – erityisesti ikäryhmässä, jotka ovat syntyneet ipad kädessä.

Liikunnallisen pohjatyön rakentaminen voi olla merkittävä tekijä koko loppuelämää ajatellen. Jos lapsuudessa kannustetaan  sopivalla tavallaaktiiviseen elämäntapaan, vanhempien omaa esimerkkiä unohtamatta, voi pohjatyöllä olla merkittävä vaikutus myöhemmin aikuisiän valintoihin ja motivoitumiseen liikkua. Lapsen ja nuoren identiteetti rakentuu aktiiviseksi, liikunnasta nauttivaksi ihmiseksi. Kun sanon sopivalla tavalla, kannustaminen voi mennä överiksi monella tavalla. Sekä valmentajilla, että vanhemmilla.

Jokereiden pukuhuoneen käytävältä napattu teksti

Usein motivaatio liikkumiseen alkaa aidosta, sisäsyntyisestä kiinnostuksesta lajiin. Vanhemmat elää lapsen mukana onnistumiset ja pettymykset, ja joskus käy niin, että tavoitteet muuttuvat vanhempien tavoitteiksi tai motivaatio muuttuu ulkoiseksi- ja rakkaus lajiin hiipuu. Aikaa kuluu, ja syy harrastuksessa käymiseen on enemmän vanhempien miellyttäminen, kuin oma into liikkua ja kehittyä. Sisäinen motivaatio muuttuu ulkoiseksi, eikä se kanna kauas. Samoja motivaationtappajia voimme olla me valmentajat. Seuroissa saatetaan palkita kisoissa menestyjiä, valita esityksiin samoja urheilijoita vuosi toisensa perään, peluuttaa valmentajien mieleen olevia pelaajia, you name it!

 

”Mä en oo koskaan ollut mikään urheilija”

Aikuisia urheilijoita valmentaessani kohtaan välillä uskomuksia tai ajatuksia, jotka on liimattu valmennettavan mieleen jo lapsuudessa, usein tahattomista tai ajattelemattomista lauseista, teoista tai sivuun jättämisistä. Omiin valmennuksiini hakeutuvien kuntoilijoiden tai urheilijoiden yksi tavoiteltava asia on monesti motivaatio.  Joillakin motivaatio on ollut hukassa jo kauan, toisilla sitä kaivataan vain tiettyyn osa-alueeseen – esimerkiksi riittävään ja suorituskykyä tukevaan syömiseen, vaikka treenipuoli olisikin kunnossa. Kuntoilija taas ei ylipäätään ymmärrä, miksi ei saa itseään liikkumaan, vaikka haluaisi, ja tietoa ja taitoa olisi. Silti. EI. Sohva kutsuu, tai muut asiat ajavat ohi. Miksi?

Uskomuksen tunnusmerkkinä on monesti sanat: ”Minä olen…”. Esimerkiksi; ”Olen aina ollut lihava.” ”Suvussamme kaikki ovat isoja”. ”En ole koskaan ollut liikunnallinen”. ”Olen laiska”. ”En ole sali-ihminen”. ”Minulla on huono itsetunto”. Uskomuksia on onneksi mahdollista muuttaa: negatiiviset uskomukset on mahdollista muuttaa positiivisiksi. Lapsen tervettä itsetuntoa ja luontaista itseluottamusta on loppujen lopuksi helppo vahvistaa asettamalla sanat suuhunsa fiksusti. Lapsen (ja aikuisenkin) itseluottamusta voi kasvattaa istuttamalla sopivalla hetkellä siemen positiiviselle uskomukselle.

Kun lapsi käyttäytyy reilusti joukkuekavereitaan kohtaan, valmentaja kehuu lasta itseään. ”Sä olet reilu pelaaja!” Vertauksen vuoksi: kehua voi myös käytöstä; ”Sä käyttäydyit reilusti!” Kumman uskot vahvistavan pelaajan minäkuvaa itsestään? Samoin kritiikin voi esittää kahdella tavalla. Lapsi kaataa maitolasin ruokapöydässä, pelleiltyään kaverinsa kanssa. Mikä ero on lauseella, jonka aikuinen tuohduksissaan huudahtaa: ”Oletko sä ihan tyhmä, kun kaadoit maitosi!” Vai: ” Käyttäydyitkö ihan tyhmästi, kun maitolasi kaatui?” Lapsi ajattelee joko a) olevansa tyhmä (joka on uskomus, että on syntynyt vähä-älyiseksi, eikä siten varmaankaan voi koskaan oppia fiksummaksi) tai b) käyttäytyneensä tyhmästi, jonka voi helposti muuttaa, käyttäytymällä ruokapöydässä ensi kerralla paremmin. Koska vika on käytöksessäni, eikä MINUSSA. Kasvattajan valinta, minkä sanan valitsee. Helppoa, mutta toisaalta niin vaikeaa! Koska ihmiset siellä seuroissakin lapsia kasvattaa, ja me ihmiset olemme välillä myös erehtyväisiä. Lasitalosta ei myöskään kannata kiviä heitellä – äitinä ja valmentajana nostan käden pystyyn myös itse. Virheitä on tehty, ja toivottavasti myös niistä opittu. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei olekaan syyllistää tai jeesustella, vaan nostaa yksi mahtava esimerkki esimerkillisestä kasvatustyöstä ja liikunnalliseen elämäntapaan kannustamisesta seuratasolla.

Ulkojäiden Tahdon Taitajat

Lapseni pelaa jääkiekkoa Jokereiden ”sateenkaariseurassa”. Jokerit haastoi talvella kaikki 6 yhteistyöseuraansa omien pelaajiensa seuraksi 70 päivän ulkojäähaasteeseen, yhteensä useampi tuhat lasta ja nuorta jääkiekkoilijaa. Tavoitteena oli liikuttaa lapsia harrastuksen ulkopuolella, omaehtoiseen höntsäilyyn ulkojäille. 70 päivän aikana yli 70 tuntia keränneet pikkukiekkoilijat palkittiin näyttävästi Hartwall Areenalla keväällä. Tapahtumassa oli niin paljon hyvää, jota valmentajana jäin miettimään. Palkittuja tuhansista haastetuista oli vain parikymmentä. Helposti siitä voisi vetää johtopäätöksiä, mutta paljon joukkoon mahtunee niitä, jotka liikkuivat muilla tavoilla kuin luistimilla, tai vanhemmat yksinkertaisesti eivät ehtineet tunteja kirjata. Tai laittaa eteenpäin. Terveiset vaan tältä äidiltä, joka ostaa ulkomailla postikortit, välillä merkitkin, muttei koskaan saa niitä postiin asti ;-D  En siis edelleenkään halua heitellä niitä kiviä täältä lasisesta talostani äitinä. I feel you.

Seurasin nessupaketin kanssa poikaani astelemassa lavalle areenan katsomosta. Isompi kuin liikutus äitinä, oli kuitenkin arvostukseni valmentajana Jokerit- seuraa kohtaan. Mikä mahtava tapa palkita junnuja: liikunnallisesta arjesta ja rakkaudesta lajiin- eikä maaleista, menestyksestä tai naamakertoimesta. Minkä siemenen tämä huomioiminen istuttaa näiden poikien urheillijan identiteetille, aktiivisena liikkujana, eikä pelkästään jääkiekkoilijana tai siinä menestyjänä. Palkinto oli osoitettu koko perheelle, joka myös oli merkittävää, koska laji vaatii usein paljon myös vanhemmilta. Kuljetusta, kustannusta ja kannustusta. Joskus kyyneleiden kuivaamista ja välillä mitalijuhlia. Monet vanhemmat ovat myös valmennuksessa ja huollossa mukana. Vapaaehtoistyössä pääsee noukkimaan lukuisia unohtuneita varusteita ja joskus juomaan fantaa ”pojasta” lätkähieltä pukuhuoneen voitonjuhlassa. Tekemään lukemattomia tunteja ilmaista työtä oman työn ohella ja suunnittelemaan omat treenit lasten kuskaukset ja harrastukset huomioiden. Silti se lämmin fanta tai lapsen hymy pelissä on kaiken sen vaivan ja ajan arvoista! Siksi tämä Jokereiden avokätinen (!) huomionosoitus oli pysäyttävä osoitus arvostuksesta perusasioiden tekemisestä. Lapsen ja vanhempien. Iso kiitos siitä!

Kassi on pojan 8-vuotiaana sormiväreillä maalaama <3 Nyt sitä koristaa jo useampi nimmari!

Keskustelimme katsomossa toisen äidin kanssa tulevista vuosista. Mitä tapahtuu, kun kesken pahimman  teini-iän kuohunnan, oman identiteetin rakentumisen, jos pojat ei pääsekään try-outeista läpi? Tyssääkö laji siihen? Poikien päässä saattaa pyöriä ajatus: mitä musta jää jäljelle, jos en olekaan enää Jääkiekkoilija? Seuraako valinnoista sivuun jäänyttä identiteettikriisi? Samoin voi käydä loukkaantuessa, kun omasta lajista joutuu sivuun pitkäksi aikaa: mitä muuta mä olen, kuin jääkiekkoilija? Jo matkan varrella olisi hyödyllistä miettiä; missä olen hyvä, mistä mä tykkään? Miksi ylipäätään urheilen? Olisi tärkeää, että lapsesta asti tehtäisiin myös muuta, identiteettiä rakennettaisiin vahvaksi myös muiden asioiden pohjalle. Muunkin kuin urheilun! Olkoonkin taidot sitten siinä konsolipelissä, piirtämisessä, jossain muissa lajeissa, musiikissa tai vaikkapa kouluaineissa. Ja että me aikuiset, vanhemmat ja valmentajat, myös ne huomataan ja niitä arvostetaan. Kannustetaan myös muuhun, vaikka se lajiharjoittelusta olisikin välillä pois. Uskokaa vain, se maksaa itsensä takaisin. Vahvempana itseluottamuksena, rohkeampana pelaajana tai fiksumpana, aktiivisempana sporttaajana. Vähemmän sohvaperunana. Joka sekin on välillä ihan terveellistä.

 

Vahva, laajalle perustukselle valettu itsetunto kannattelee sekä lajissa että ylipäätään elämässä. Meissä kaikissa on paljon asioita, joissa olemme hyviä, joka ikisellä on taitoja ja lahjoja, joissa on parempi tai erityinen. Niitä on itse vaikea nähdä – varsinkin, jos niitä huonoja puolia on kuullut liiankin kanssa koko ikänsä. Huomaa hyvä ja kannusta fiksusti! Kohdista positiivinen palaute ihmiseen itseensä, ja anna sen kuulua. Kukaan ei ole koskaan kehuista rikki mennyt – haukuista sitäkin useampi.

Coach Kirsi <3