← Takaisin blogilistaukseen

Palautumisen ja stressin balanssi

Olen viime vuosien aikana puhunut paljon alipalautumisesta sekä liikunta-alan ihmisten että lääkäreiden kanssa. Ongelma on hyvin yleinen ja kuitenkin usein eri syistä vaiettu. Siksi päätin nostaa kissan pöydälle, ja kirjoittaa oman tarinani – valmentajan, mutta myös kouluttajan näkökulmasta.
Huippu-urheilusta tapauksia kyllä löytyy, eikä siinä mitään kummallista olekaan; kun mennään lähelle kovinta kuntopiikkiä, ollaan eräänlaisella veitsenterällä. Pieni flunssavirus, henkiset paineet vaikkapa ihmissuhteissa tai mikä tahansa stressitekijä saattaa heilauttaa huippukunnosta ylikuntoon. Ylikunto sanana onkin hyvin harhaanjohtaja ja vanhentunut, nykyisin puhutaankin alipalautumisesta. Pieni stressitekijä huippuunsa viritettyyn kehoon voi olla naula arkkuun, joka laukaisee syöksykierteen. Urheilupiireissä se ymmärretään ja sitä osataan (yleensä) varoa, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että tavallisen kuntoilijan, tai passiivisen ihmisen näkökulmasta yhteyttä ei osata nähdä. Mitä kuka tahansa meistä voisi oppia huippu-urheilusta? Päätin avata omaa tarinaani  sairastumisestani, kunnon romahtamisesta ja montusta ylös kapuamisesta. Mietin pitkään, olisinko uskaltanut edes julkisesti kertoa tästä, jos taustalla ei olisi ollut sairautta, joka oli omalla kohdallani kohtalokas? Jos romahdus olisikin ollut esimerkiksi riittämättömästä unesta, liiasta stressistä, työ- tai ihmissuhdeongelmista, dieetistä, tai näiden yhdistelmästä johtuvaa? Ehkä olisin, ehkä en. Ystäväni, valmentaja Joosua Visuri antoi haastattelun Helsingin sanomille alipalautumisestaan (linkki juttuun: www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000002908422.html ) ja sai melkoisen määrän negatiivisia kommentteja lukijoilta. Toki suurin osa Jopen faneista tsemppasi ja tuki, mutta tuossa tilassa, kun mieli on valmiiksi musta on ilkeät kommentit varmasti vaikea kestää. Erityisesti, kun vasta jutun tekemisen jälkeen selvisi, että mies on päätynyt alipalautumistilaan sekä mycoplasman, että punkin pureman aiheuttaman borrelioosin takia. Toisen kollegani, voimailubiologi Tuomas Rytkösen kirjoituksen samaisesta mycoplasman aiheuttamasta sairaskertomuksesta voi lukea täältä:  https://elamanfilosofiaajaurheilua.blogspot.fi/2018/01/supermiehesta-kurjuuden-kuninkaaksi.html. Nostan miehille hattua tarinoidensa julki tuomisesta; tämän päivän sosiaalisen median mahdollistamalla julkisen ilkkumisen aikakaudella useimmat valmentajat tai urheilijat eivät julkisesti näistä hevillä puhu. Kun olen itse ottanut sairastumistani esille koulutuksissani ja luennoilla, useat oppilaat ja ihan tavalliset kuntoilijat ovat samaistuneet tarinaani. Ongelma on hyvinkin yleinen, joskin vaiettu salaisuus.

Vaiettu salaisuus

Kuitenkin juuri meidän valmentajien pitäisi tästä puhua – ja tunnistaa alipalautumisen merkit asiakkaistamme – sekä niistä huipputason urheilijoista, että niistä vasta liikuntaa aloittelevista, stressaantuneista asiakkaistamme. Alipalautumisen ja myös mycoplasman oireet kun liikkumattomilla usein diagnosoidaan väsymysoireyhtymäksi tai vaikkapa loppuunpalamiseksi.
Urheiluravitsemuksen parissa painoluokkalajit ja taitolajit, joissa painoa pyritään pitämään pienenä tai tiputtamaan kisojen ajaksi rasvaprosenttia alas, suhteellisesta energiavajeesta ja sen vaikutuksista terveyteen ja suorituskykyyn on äärettömän tärkeää puhua urheilijan kanssa. Huippu-urheilijoiden valmennuksessa tämä onkin peruskauraa ja valmennuksissa se tänä päivänä yhä paremmin onneksi ymmärretään. Peruskuntoilijoiden ja vain vähän liikkuvien aloittelijoiden parissa superkompensaation hyödyntäminen ja arjen stressitekijöiden parempi kartoittaminen toisi paitsi parempia tuloksia suorituskyvyn kannalta, myös vältyttäisiin isoilta ongelmilta.
Valmennuksen suunnittelu tulisi lähteä asiakkaan työn, arjen ja stressitekijöiden kartoittamisella, ja siihen karttaan lisätä vain ja ainoastaan sen verran liikuntaa  kuin muu elämä sallii. Tulisi siis korjata uni, ruokarytmi ja mieli ennen treeniä. Poistaa stressiä, eikä lisätä sitä entisen päälle. Valitettavan useat valmentajat tai verkossa tapahtuvat massoille suunnitellut valmennukset vetävät vain ohjaksia tiukemmalle – jo valmiiksi stressaantuneiden ja huonosti nukkuvien asiakkaiden valmennuksessa. Vähennetään syömistä ja lisätään liikuntaa. Jokaisen tausta ja sen hetkinen taso on erilainen. Jos valmentaja ei selvitä heti alussa, miten asiakas nukkuu tai tarkista miten ja paljonko hän syö, on liikunnan rytmittäminen ja ohjelmointi, sekä ruokavalion suunnittelu puhdasta arvausta. Kannattaa opettaa asiakasta ottamaan vastuuta myös itse. Kehonkuuntelu ei ole vähän liikkuvalle tai stressaantuneelle helppoa. Huippu-urheilijan herkkä itsearviointi ja usein loistava kehonkuuntelu on opittu taito. Sitä voi siis oppia ja opettaa! Jos olet valmennettava: paraskaan valmentaja tai verkkovalmennus ei tiedä tilannettasi, jos et siitä kerro. Jos paahdat menemään hetkeksikään pysähtymättä, et välttämättä tilannettasi huomaa itsekään. Pysähdy ajoissa, tai pysäytä ystäväsi tai asiakkaasi. Katso silmiin ja sano, että olet huolissasi. Jostain kumman syystä useimmat meistä ajattelevat kestävänsä aina vähän enemmän kuin muut ihmiset.
Myös siitä, miten balanssista, treenaamisesta tai vaikkapa painosta puhutaan asiakkaille tai läheisille on suuri merkitys avun hakemiselle ja  esimerkiksi häiriintyneen syömiskäyttäytymisen syntyyn. Valmentajat ja lääkärit ovat usein auktoriteetteja ja yhdellä harkitsemattomalla lauseella voi olla kauaskantoiset seuraukset. Myös ihmisen sisäinen puhe itselleen vaikuttaa stressitasoon ja palautumiseen. Ole siis itsellesi armollinen – myös ajatuksen tasolla!
 

 

Mikä ihmeen ylikunto?

Ylikunto- sanasta tulee monelle ensimmäisenä mieleen urheilija, joka on treenannut likaa, ja laiminlyönyt palautumisen treenaamisen kiilto silmissään. Sen olen omakohtaisesti huomannut, koska omaa sairastumista ja sen taustoja on saanut korjata usealle liikunta-alan ammattilaiselle ja jopa lääkärille. Monen urheilijan ja myös vähemmän liikkuvan kanssa keskusteltuani alipalautumisen moninaisista taustoista päädyin pohtimaan, kuinka yleinen ongelma alipalautuminen oikeastaan onkaan tänä päivänä, kun stressi ja kiire on enemmän sääntö kuin poikkeus?
Palautumisen ja stressin tasapainottaminen on kehollemme elinehto. Molempia tarvitaan. Liikunta on toisaalta hyvä keino purkaa stressiä ja parantaa palauttavan unen laatua, mutta treeni on samalla myös stressitekijä elimistölle. Jotta kunto kasvaa, tai edes pysyy samalla tasolla, on lihaksistoamme ylikuormitettava – joka on aina stressitekijä elimistölle. Liikunnan aikana kunto siis laskee, ja kehitys ja korjaustoimenpiteet tapahtuvat levossa. Keho pyrkii balanssiin, ja korjaamaan vaurioituneen lihaksen vahvemmaksi, jotta vastaava ärsyke ei aiheuttaisi enää samanlaista vauriota. Palautuakseen kehon on saatava tarpeeksi ravintoa ja lepoa. Urheilussa käytetään termiä toiminnallinen ylikuormitusjakso. Kun palautumisprosessi on rikki, tai palautumistoimenpiteitä laiminlyödään, puhutaan ei-toiminnallisesta ylikuormituksesta. Viimeisessä vaiheessa, kun balanssia on laiminlyöty jo pidempään, on tilanne jo kroonistunut ja muuttunut vakavammaksi ylirasitustilaksi, josta toipuminen voi viedä kuukausia, jopa vuosia. Alipalautuminen ei siis ole vain urheilijoiden ongelma.
Kuva: terveurheilija / urheilijan alipalautuminen ja ylikuormitus, Timo Hänninen
 

Kehitys ja palautuminen tapahtuu levossa

Unen laatu ja määrä, sekä myös valveillaolon aikana palauttavat tauot jatkuvasta kiireestä ja suorittamisesta ovat palautumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Terve aikuinen tarvitsee 7-9 tuntia unta joka yö, eikä unta voi nukkua viikonloppuisin ”varastoon” vaan säännöllinen unirytmi on tärkeää. Microsoftin teettämän tutkimuksen mukaan kahden huonosti nukutun yön jälkeen kehon palautumiseen meni kuusi päivää. Palauttavan unen laatuun vaikuttaa myös monta muuta tekijää, joka olkoon toisen blogin aihe.

 

 

Palautumista tukeva ravitsemus

Palautumista voi tehostaa paljonkin ruokavaliolla. Columbian yliopiston tutkimuksen mukaan  vähäkuituinen, runsaasti sokeria ja tyydyttyneitä rasvoja sisältävä ruokavalio vaikutti palauttavaan unen laatuun ja unihäiriöihin. Omien asiakkaiden kohdalla hiilihydraattien vähäinen syöminen on usein suurin ongelmakohta. Varsinkin meillä naisilla – jostain syystä suurin osa meistä on ikuisella dieetillä, ja ruokavaliossa nipistetään myös ”hyvälaatuisista” hiilihydraateista. Myös liian vähäinen välttämättömien rasvahappojen saanti voi pienentää estrogeeni- ja testosteronipitoisuuksia, ja toki muidenkin ravintoaineiden puutokset ovat mahdollisia.
Tärkein tekijä lautasella on kuitenkin energiansaatavuus– eli kuinka paljon keholle jää energiaa liikunnan jälkeen jäljelle kehon muihin toimintoihin, kuten vastustuskykyyn, hormonitoimintaan, harjoittelun aiheuttaman vaurioiden korjaamiseen, ja elintoimintoihin ylipäätään. Mutta koska keho pyrkii balanssiin myös tässä, se muuttaakin matikanlaskua hieman haastavammaksi. Jos energiatasapaino on negatiivinen, kehomme pyrkii säästämään, ja tiputtaa kulutusta pienemmäksi. Vastaavasti positiivisessa tasapainossa, jolloin syömme enemmän kuin kulutamme, kulutus kasvaa. Ei ikävä kyllä loputtomasti… Todellisen energiankulutuksen tarkka mittaaminen on haastavaa jopa laboratorio-olosuhteissa, koska muun stressin vaikutus energiankulutukseen on haastava mitata.
Liian alhainen energian saatavuus voi vaikuttaa naisella estrogeenitason laskuun ja kuukautiskierron häiriöihin. Anabolisten hormonien laskun myötä suhteellinen energiavaje myös heikentää luuterveyttä, heikentää verisuonten kuntoa sekä hidastaa tai jopa heikentää kasvua ja kehitystä. Suhteellinen energiavaje voi myös edesauttaa masennuksen kehittymistä. Keskittymiskyvyn ja koordinaation heikkeneminen yhdessä luun mineraalitiheyden heikkenemisen ja lihasten ja nivelten ylirasitustilan kanssa nostaa riskiä rasitusmurtumille ja vammautumisille.

 

Muut stressitekijät horjuttavat balanssia

Yksi stressitekijä elimistölle voi olla myös esimerkiksi joku sairaus. Kokonaisenergiankulutus voi silloin kasvaa, koska elimistö käy taisteluun taudinaiheuttajaa vastaan. Omalla kohdallani sairaus oli nimeltään mycoplasma, joka ehti tehdä tuhojaan useita kuukausia, ennen kuin syy kunnon romahtamiseen ja alipalautumisen oireisiin selvisi. Mycoplasma on pieni, mutta hyvinkin yleinen bakteerintapainen, joka aiheuttaa hengitystieinfektioita. Pienen kokonsa ansiosta se onnistuu piiloutumaan elimistön puolustusjärjestelmältä, ja voi urheilijoilla aiheuttaa pitkässä juoksussa immunologisen alipalautumistilan. Elimistö priorisoi voimavarat infektion hoitoon, eikä esimerkiksi treeneistä palautumiseen. Minulla sairastuminen oli lääkärin laskujen mukaan ajoittunut alkusyksyyn 2016, jolloin treenasin monipuolisesti 4-5 kertaa viikossa, olin hyvässä fyysisessä kunnossa ja laskennallisesti kulutus ja syöminen aika tiukassa jiirissä. Töissä oli paljon isoja projekteja, lasten harrastukset ja koko sirkuksen pyörittäminen aikamoista tasapainoilua, koko ajan jotain tekemättä. Priorisointia, kalenterointia ja jatkuvaa soveltamista. Hyvinkin tyypillistä ruuhkavuosien ja yrittäjän elämää, siis.

 

Mycoplasma aiheuttaa samankaltaisia oireita kuin klassinen ylikunto

Ylikunnossa oireet johtuvat sekaisin menneestä hormoni- ja hermojärjestelmästä, ja ”rikki” menneestä palautumisprosessista. Samalla tavalla käy joskus mycoplasman jäädessä jyrskyttämään elimistöön – se aiheuttaa immunologisen alipalautumistilan. Siitä tarkemmin täältä: https://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo10616.pdf
Oireita voi olla monenmoisia. Omalla kohdallani se tarkoitti rajun suorituskyvyn romahtamisen lisäksi kummallista ihottumaa (ainoastaan olkapäistä kyynärpäihin?!), rytmihäiriöitä, huimausta, raajojen puutumista, lihaskipuja, unihäiriöitä. Mikä sitten tuli mycoplasman oireena, ja mikä sen aiheuttaman alipalautumistilan takia, en osaa sanoa. Esimerkiksi unen palauttavan vaiheen vähäisyyttä en edes huomannut vasta kuin jälkikäteen, kun huomasin herääväni pitkästä aikaa virkeänä ennen kellonsoittoa. Väsymys hiipii usein pikkuhiljaa, ja otinkin lääkärin määräämän melatoniinin käyttöön vähän vastahankaan, koska en mielestäni nukkunut huonosti. Parin viikon jälkeen huomasin, että jaa – näinhän minä olen ENNEN herännyt, enkä valmiiksi väsyneenä. Monesti oireita ei huomaa, ennen kuin ne korjaantuvat, ellei oireet tule täysillä vasten kasvoja.
Monella stressi vaikuttaa ruokahaluun, joko niin, että se katoaa, tai näläntunne kasvaa.  Omalla kohdallani syöminen oli jopa vastenmielistä. Mycoplasman vetäessä kulutustani ylös (tietämättäni) ja väsymyksen lisääntyessä ruokahaluni laski. Treenaamisen lopetin heti alkuun. Sen verran palautumisen tärkeydestä ja superkompensaatiosta saarnanneena tajusin onneksi vetää jarrun päälle kokonaan. Muutamien viikkojen totaalilevon jälkeen kokeilin kävelylenkillä kevyesti hölkätä. Sykemittari sekosi, päässä vippasi, kädet puutuivat ja olin pyörtyä. Sydänoireet pelästyttivät eniten. Salille ei myöskään ollut mitään asiaa, voimatasot olivat nollissa. Jokaisesta pienestäkin kokeilusta kroppa nosti pienen kuumeen. Puuskutin pienimmästäkin rasituksesta, pyykkikoneen täyttäminen oli hengästyttävämpi suoritus kuin cooperin testi. Koulutusviikonlopun jälkeen katosi ääni koko viikoksi tai kahdeksi. Minkäänlaisia flunssan oireita ei ollut, ainoastaan pientä lämpöä ja äänen menetys –aina, kun tein mitään mikä vähääkään stressasi tai rasitti. Kokonaan en yrittäjänä (ja äitinä) pystynyt laakereillani lepäämään, ja pakollisia asioita hoidin valmiiksi kirjoitetuilla lapuilla, kun ääni oli totaalisesti poissa. Perheellä taisi olla vain hauskaa, kun äiti oli mykkä!
Aamun leposykkeeni oli normaaleista alle 45:n lukemista noussut 70:een. Unohtelin asioita, mieliala laski ja välillä väsymys oli niin suurta etten jaksanut tehdä yhtään mitään. Liikunta-alan yrittäjälle aika huono yhtälö. Saamattomuus stressasi lisää. Kirjoittamisesta ei tullut mitään, luovuus ja kekseliäisyys oli poissa. Asiakastapaamiset, niiden harvojen kanssa joita enää valmennukseen otin, olivat onneksi niin palkitsevia, että niistä tunsin saavani virtaa, mutta mitään kovin fyysistä en pystynyt tekemään. Vähensin töitä koko ajan lisää, koska energiatasoni vaan tippuivat tippumistaan. Tulot siis tippui samaa tahtia, ja valehtelisin jos väittäisin, ettei se alitajunnassani stressannut lisää. Ensimmäisen lääkärikäynnin, äänen katoamisen ja pienen kuumeen takia kävin lokakuussa 2016. Sain antibioottikuurin flunssaan, ja viikon sairasloman. Sen jälkeen oireita tuli jos jonkinlaisia lisää. Toisen kerran varasin ajan lääkärille kuukauden päästä, kun väsymys oli armotonta ja mieli maassa, kun taas toisaalta en suostunut edes itselleni tunnustaa olevani oikeasti niin väsynyt. Onneksi oma pt-tiimi oli niin omatoiminen ja ammattitaitoinen, että firma pyöri vaikka olinkin pääosin vaihtopenkillä.

 

Musta mieli

Olin myös tosi vihainen. Senkin ymmärsin oikeastaan vasta jälkikäteen. Onnistuin sen kätkemään aika hyvin, synkistelin lähinnä itsekseni. Olin vihainen terveydenhuollolle, joka ei osannut auttaa, mitään ei tutkittu ja aikoja peruttiin viime hetkellä. Syytä kunnon romahtamiselle ei löytynyt. Eräs lääkäri kysyi, ettekö te urheilijat osaa levätä…? En todellakaan pidä itseäni urheilijana, vaan enemmänkin kuntoilijana. Aika moni PT ohjaa myös ryhmäliikuntaa, minun työni on pääasiassa koneella istumista tai kouluttamista ja saan suunnitella omat liikuntani kalenteriini ihan samaan tapaan kuin edellisissäkin ammateissa. Olin myös aika vihainen ja pettynyt omaan valmentajaani synkimpänä aikana, joskin myöhemmin annoinkin hänelle synninpäästön ja pyysin anteeksi.  Ennen kaikkea olin kuitenkin vihainen itselleni. Ironista kyllä, kirjoitin vuoteenomana yliopistolle tehtävää naisurheilijan oireyhtymästä ja suhteellisesta energiavajeesta ja palautumisen optimoinnista nenäliinapaketin ja antibioottien voimilla. Moni asia kolahti. Kävin melkoisen itseruoskinnan läpi kuukausien aikana, ennen kuin viimein selvisi, mistä kaikki johtui.

 

Onni onnettomuudessa

Vuoden vaihteessa alamäki jatkui. Sain liikuntatauon  aikana itseni niin jumiin, että selästäni repesi välilevy pienestä kumarrusliikkeestä. Onni onnettomuudessa oli se, että selän takia metsästin sellaisen lääkärin, joka oli perehtynyt sekä selkäongelmiin sekä sattumalta myös mycoplasman aiheuttamiin alipalautumisiin. Vyyhti alkoi viimein selvitä.
Lääkärini, joka oli kouluttanut valmentajia alipalautumisen havaitsemisesta ja valmentanut itse olympiatason urheilijoita vuosikymmeniä, sanoi toisella tapaamisellamme minulle jotain, joka pysäytti. Olin tekemässä lähtöä, ja olin todennäköisesti kysynyt miljoona asiaa omien analyysieni päätelmistä. Hän sanoi kätellessään minua, että tässä maassa pitäisi olla enemmän kaltaisiasi valmentajia, Kirsi. Osaat analysoida ja mietit kokonaisuuksia monelta kantilta. Se sai minut sillä hetkellä liikuttumaan, mutta myöhemmin pysähtymään. Olin tuntenut syyllisyyttä sairastumisesta. Olin miettinyt kaikki mahdolliset asiat, joita olisin voinut tehdä paremmin. Mitä terveydenhuolto ja valmentajani olisi voinut tehdä paremmin. Oli ihan ok olla väsynyt, ja myös vihainen. KAIKKI TUNTEET ON OK, ja se kaikki myllerrys kuuluu taudinkuvaan. Ihminen tuntee tarvetta etsiä syyllisiä. Se on oikeastaan aika inhimillistä. Nyt jälkikäteen se vähän hävettää. Kyllä kaikki tekevät parhaansa, sen hetkisillä tiedoilla, mitä on. Diagnoosien tekeminen ei ole helppoa, mycoplasman tapauksessa testauskäytännöt ja -menetelmät ovat hyvin erilaisia eri paikoissa. Harva lääkäri tuntui olevan sairaudesta edes kovin hyvin perillä, kuten myöhemmin Rytkösen tapauskin osoitti. Minulla kävi tuuri, että tieni sattumalta viimein vei asiaan perehtyneelle lääkärille. Sain lääkkeet keuhkoputken paksuuntuneiden limakalvojen ja palautumismekanismien korjaamiseen. Lihaksiin kertynyttä happamuutta lähdettiin purkamaan, unen palauttavaa vaihetta  korjaamaan sekä sain käskyn välttää stressiä ja paikkoja, joista voisi saada infektioita. Eli paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Kuullostaapa helpolta äidille, joka työskentelee kouluissa ja kuntosaleilla…heh.  Sairaslomaa en edelleenkään saanut, joka kummastuttaa minua vieläkin. Ehkäpä yleinen ajatus oli, että yrittäjä ei kuitenkaan siitä hyötyisi. Enkä väsymykseltäni sitä jaksanut edes vaatia.
Selän kuntoutukseen ja sydänongelmien maltilliseen purkamiseen tehtiin suunnitelma, ja olin todella onnellinen kun diagnoosi viimein, kuukausien epätietoisuuden jälkeen löytyi. Hapanta nestettä tihkuva välilevy happamoitti verenkiertoa lisää, aiheuttaen kemiallisen iskiaksen. Se vaikutti osaltaan palautumisprosessiin ja kuntoutuksen suunnitteluun. Lääkärini piirsi mekanismeja fläppitaululle ja tulosti minulle sivukaupalla opiskeltavaa. Olin kiitollinen. Ajattelin, että koko tämä prosessi opettaa minua analysoimaan vielä paremmin myös asiakkaitani.

 

Kuntoutusvaihe: kaksi askelta eteen, yksi taakse

Jouduin rakentamaan kuntotasoni täysin pohjamudista. Monta kertaa menin askeleen eteen ja kaksi taakse. Kroppa ei toiminut normaalisti, ja opettelin harjoittelemaan ihan toisella mentaliteetilla. Säntilliseen rytmiin ja suunnitteluun tottuneelle pelkän fiiliksen mukaan treenaaminen oli outoa, mutta omalla tavallaan hyvin vapauttavaa. Jouduin luopumaan monesta tavoitteesta ja aikatauluista, ja keskittyä vain ja ainoastaan yhteen päivään kerrallaan. Nelikymppisen kroppa ei toimi muutenkaan niin kuin ennen, (vaikka niin haluaisin ajatella…) nyt lisäksi oli hormonitoiminta sekaisin kuin seinäkello, joka vaikutti ihan kaikkeen. Analyyttisestä luonteesta oli nyt hyötyä, ja vaikka ajoittain ärsyttikin, että olin niin heikko, oli koko tilanne niin mielenkiintoinen että olin enimmäkseen fiiliksissä. Mikä ihmiskoe kunnon kasvattamisesta!! Mielialaan varmasti vaikutti vahva luotto siihen, että huolimatta muuttuneista voimatasoista ja aerobisesta kunnosta (Vo2max oli tipahtanut 17 yksikköä) ja rasvaprosenteista (kroppa oli kerännyt muutamassa kuukaudessa n 10% lisää rasvamassaa) tiesin että jos jotain, niin sen homman osaan korjata, nyt kun itse sairaus on saatu haltuun lääkkeiden avustuksella. Mietin myös, että jos ammattini olisi joku muu, voisin olla aika lailla epävarmempi ja masentuneempi? Näen työssäni joka viikko, kuinka rankasti muuttunut kehonkuva ja toimintakyky voi vaikuttaa mieleen.

 

Kohti balanssia

Eniten pelkäsin, että rakkain lajini, stand up paddle (SUP) on selän takia täysin mahdotonta. Olin treenannut kesää 2017 varten kisatakseni lajissa, ja harjoitussuunnitelmat kesää varten tehty. Tiesin, että kisaamisen sain nyt unohtaa. Hyvä jos edes uskallan kiivetä laudalle, kun tärähdyksiä piti varoa ja kaatuminen oli kiellettyä. Miten voisin edes harjoitella kiikkerällä, kapealla kisalaudalla? Uskaltautuessani ensi kertaa uudelle kisalaudalle taisin olla kiitollisempi koko universumille kuin koskaan. Samoja kiitollisuuden kyyneleitä nieleskelin salilla useamman kerran, kun voimatasot pikkuhiljaa alkoivat nousta, tai liikerepertuaareihin tulla mukaan muitakin kuin kuminauhajumppaa. Monta kertaa hymyilin itsekseni, kun mietin, kuinka mahtavalta sitten joskus tuntuu, kun kroppa on kivuton, saan kokea uudestaan ”sen ensimmäisen leuan” euforian tai ylipäänsä voin tehdä mitä tahansa, mitä juuri nyt en voinut. Huomasin vanhan tutun positiivisuuteni palailevan.
Omassa palautumisprojektissani meni aika lailla yhdeksän kuukautta mycoplasmasta parantumiseen. Takapakkeja tuli alkuun tiuhaan, ja keho ei toiminut samoin kuin ennen -kroppa vaati enemmän aikaa palautumiseen. Toki myös ikä tuo oman lisänsä, joka voi olla joskus vaikea hyväksyä ;-D. Hyvät puolet sairastumisesta on, että liikkuvuudelle ja tasapainon parantamiselle oli enemmän aikaa, ja peruskestävyysjakso oli  pidempi kuin ikinä – joten mahtava pohja vahvemman kehon luomiselle oli valettu! Tärkeä oppi oli myös opetella sanomaan ei. Laitoin prosessin aikana ihmissuhteita uusiksi, aikaa vapautui uusille ja vanhoille harrastuksille sekä tein vain töitä, joista aidosti nautin. Niiden ihmisten kanssa, joiden seurassa oli hyvä olla. Karsin isolla kädellä! Loppujen lopuksi uskon, että omalla kohdallani alipalautumisellani ei ollut mitään tekemistä liikunnan kanssa.

 

Lopuksi

Mikäli jaksoit lukea loppuun, toivon että löysit rivien väliin piilotetun kehoituksen huolehtia palautumisen ja stressin balanssiin ENNEN kuin kosahtaa. Ja mikäli kosahtaa, muista olla itsellesi armollinen. Joskus voit tehdä kaikki asiat (joihin voit itse vaikuttaa) ihan oikein, eikä syy ole sinussa. Palautumisen tilaa voi mitata eri keinoilla, ja asioita lähdetään korjaamaan asia kerrallaan, antamalla tekohengitystä ensin suurimmalle ongelmalle.
Ja muista: alipalautumisesta ja mycoplasmasta pääsee kyllä kuntoon – vaikka se saattaa tuntua toivottomalta alkuun ja voi joskus viedä kuukausia, jopa vuosia. Alipalautuminen ja ei-toiminnallinen ylikuormitus on harmillisen yleistä. Tuskin koskaan se johtuu pelkästään liiallisesta liikunnasta, vaan on aina monen tekijän summa. Ole siis armollinen itsellesi, ja kuuntele mitä kehosi yrittää sinulle kertoa.
Jos epäilet alipalautumista, ota rohkeasti yhteyttä lääkäriin tai asiantuntevaan valmentajaan, joka ohjaa sinut tarvittaessa eteenpäin tutkimuksiin.
Kohti balanssia <3 Kirsi